Vakkasuomalaista sotaveteraanitietoa

EtusivuAjankohtaistaLinkkejä

Matti Jalavan puhe Uudenkaupungin itsenäisyysjuhlassa 6.12.2011

Kunnioitetut sotien veteraanit ja lotat, arvoisa juhlayleisö!

Työskentelin tietokoneella veteraanimatrikkeliasioissa. Taustalla oli radio auki ja sieltä tuli ohjelma Entisten nuorten sävellahja. Sotaveteraanitkin ovat entisiä nuoria. Radio-ohjelman entiset nuoret lienevät pääasiassa 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä. Siis lähinnä sotaveteraani- ja lottasukupolven lastenlapsia.

Nämä radio-ohjelman entiset nuoret ja heidän lapsensa nykyiset nuoret - ja myös heidän vanhempansa ovat saaneet elää hyvinvointi-Suomessa. Veteraanisukupolvi on sen heille taannut. Tällä veteraanisukupolvella tarkoitan niin rintamalla kuin kotirintamalla palvelleita miehiä ja naisia. Heidän kaikkien panos oli sodan vuosina tärkeä.

Entisten nuorten sävellahjassa ei toivota äänisen aaltoja, ei Kodin kynttilöitä tai Edlankajärven jäätä. Veteraanisukupolvesta moni nuori vietti viisi, jopa kuusi nuoruusvuottaan armeijan harmaissa.

Syksyllä 1939 sodanuhka kasvoi, kun Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuun 1. päivänä. Silloin elokuussa siviiliin päässeet varusmiehet kutsuttiin heti takaisin palvelukseen. Vakka-Suomen alueellakin oli tällaisia vuonna 1917 syntyneitä veteraaneja, jotka kahden vuoden varusmiespalvelun jälkeen astuivat syyskuussa 1939 uudelleen palvelukseen ja siitä edelleen talvisotaan ja välirauhan jälkeen taas jatkosotaan. Näin heille kertyi palvelua kuusi vuotta.

Me jokainen voimme mielessämme pohtia, mitä viisi, kuusi vuotta tarkoittaa nuoren elämässä. Siinä ajassa moni muodostaa perheen, moni aloittaa opiskelun, moni valmistuu ammattiin, tekee ulkomaanmatkoja jne.

Kuinka erilaista olikaan sodanajan elämä.

Turun Sanomat käsitteli lauantaina sodassa olleitten tuntemuksia otsikolla Sotilaan uni on aina painajainen. Siinä mm. eräs veteraani sanoo: "Minulla on sellainen olo, ettei minulla koskaan nuoruutta ollutkaan". Tämä kommentti on helppo uskoa.

Monet sotaveteraanien lapset ovat kertoneet, ettei isä koskaan kertonut sodasta. Oma isänikään ei kovin innostunut ollut sotajuttuja kertomaan. Onneksi sentään kerran 1960-luvulla tuli nauhoitetuksi hänen sotamatkastaan. Melko täydellisenä tallessa oleva vanhempien sota-ajan kirjeenvaihto on sentään antanut jonkinlaisen kuvan nuoren työläisperheen silloisesta elämästä.

Syksyllä 1939 nuoret miehet kutsuttiin palvelukseen runsaat kaksi kuukautta ennen talvisodan syttymistä. Tuskin kukaan silloin 72 vuotta sitten osasi aavistaa, että sotapalvelus olisi lopullisesti ohi vasta vuosien kuluttua.

Mm. oma isäni lähti lokakuussa 1939 24-vuotiaana palvelukseen täältä Uudestakaupungista. Tammikuussa 1940 hän kirjoitti äidille, että yli kolme kuukautta "täällä on oltu ja mahtaako se enää monta kuukautta kestääkään". Isän haave oli silloin päästä nuoren vaimonsa ja kohta vuoden täyttävän esikoispoikansa luo. Todellisuudessa hän pääsi lopullisesti siviiliin vasta vuoden 1944 loppupuolella, jolloin olin jo melkein kuusivuotias.

Monen ammattihaaveet jäivät myös sodan takia toteutumatta. Kivityömiehenä sotaan lähteneen isänikin yhdestä kirjeestä ilmenee, että hänellä oli haaveena teollisuuskoulu ja rakennusmestarin tutkinto. Sodan jälkeen perhe kuitenkin kasvoi vielä neljällä lapsella, enkä koskaan kuullut enää isän pohtivan kouluttautumista. Sodan jälkeinen jälleenrakennustyö ja perheen elättäminen taisi viedä isän voimat. Kivityömiehenä isä kuoli 1980-luvulla.

Monelle veteraanille sota aiheutti henkisiä paineita, joihin ei suinkaan tarjottu apua nykyiseen tyyliin. Monet turvautuivat alkoholiin.

Veteraanien mielialoista olen pohtinut esimerkiksi sitä, miltä isästäni ja muista vehmaalaiskivityömiehistä mahtoi tuntua sodan jälkeen kun he tekivät kotikirkkomaalle sankariristejä. Isänikin vehmaalaisista talvisodan joukkuetovereista kaatui tai katosi ns. Summan murtumisessa helmikuun 13. päivänä 1940 melkein kaksikymmentä miestä. Isä oli viimeisiä siitä selvinneitä.

Oliko kivimiehillä henkisesti raskasta tehdä kaatuneille tutuille sankaristejä ja olivatko helmikuun 13 päivän tapahtumat jatkuvasti mielessä. Vai kokivatko he sen kunniatehtäväkseen, tuskin kuitenkaan iloisella mielellä. Näitä voimme vain arvailla.

Niin kuin nuo mainitut Summan tapahtumat osoittavat, kaikki eivät selvinneet sodasta hengissä. Viime sodissa henkensä menettäneitä oli peräti noin 100.000. Heistä kadonneita tai kentälle jääneitä oli noin 12.000.

Sotaleskiä jäi noin 30 000 ja sotaorpoja yli 50 000 näiltä sodissa kaatuneilta tai kadonneilta. Voimme vain kuvitella, minkälaista heidän elämänsä oli.

Eilen tässä samassa salissa kalantilainen Kauno Pieitilä kertoi yhden esimerkin sotaorpokokemuksista. Hänen isänsä kaatui jatkosodassa heinäkuussa 1941 Kollaan Näätäojan alueella. Paikassa jossa moni muukin vakkasuomalainen kaatui. Pietilöitten maatila jäi äidin ja viiden lapsen hoidettavaksi. Vanhin lapsista Kauno oli vasta 12-vuotias. Eilen hän kertoi mieliin painuvasti, millaista oli sotaleskiäidin ja viiden lapsen elämä. Sukulaisten ja naapurien apua ja palkattua työvoimaa tarvittiin.

Maatalojen emännillä aika oli varmasti rankkaa, mutta helpolla ei päässyt työläisperheenkään äiti. Vanhempieni kirjeenvaihdosta ilmenee esimerkiksi, että polttopuiden hankkiminen oli päivätyössä käyneelle äidilleni vaikeata. Noin 15 kirjeessä on käsitelty polttopuita. Tammikuussa 1944 äiti oli ollut pyörällä kilometrien lenkillä kyselemässä taloista polttopuita, mutta "ei tuurannut", kuten hän kirjoitti.

Harva selvisi sodasta ilman jonkinlaista ruumiinvammaa. Pysyvän vamman sai viime sodissa 95.000 sotainvalidia. Omasta lähipiiristä voin mainita vaimoni sedän, kalantilaisen Aleksi Hietamäen, joka jatkosodassa menetti näkönsä. Aleksi oli täysin masentunut kotonaan Kalannissa. Terveydenhuolto toimi kuitenkin Kalannissa hyvin ja silloinen terveyssisar halusi lähettää sotasokean Helsinkiin kursseille.

Aleksin kerrotaan vastustaneen sanomalla: "Mitä semmone miäs Helsinkis teke, ku ei enä ol yhtä silmä pääs". Terveyssisar piti päänsä ja toimitti Aleksin Helsinkiin kursseille. Hierojan, harjantekijän ja korintekijän koulutuksen jälkeen masennus oli poissa ja hän oli mielialaltaan aina iloinen, jonka varmasti monet kalantilaiset voivat vielä muistaa. Tässä yhteiskunta toimi hienosti.

Sodassa olleitten miesten lisäksi on muistettava naisten osuus. Talvi- ja jatkosodan aikana noin 40.000 lottaa työskenteli armeijan apuna huolto- ja esikuntatehtävissä sekä ilmavalvonnassa, kuten täällä Uudessakaupungissakin. Lotta Svärd -järjestö kykeni vapauttamaan sodan aikana noin 100.000 suomalaista miestä muihin tehtäviin.

Muutama vuosi sitten vakkasuomalainen lotta kertoi eräässä juhlassa kenttäsairaalakokemuksistaan. Hän sanoi: "Tällaisten päivien näkyä ei voi koskaan unohtaa. Ne kertovat riipaisevasti, miten kallis tämä maa on, miten paljon sen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat vaatineet. Miten hiljaisesti suomalainen sotilas kesti tuskansa. Vain vettä pyysi. Pappi jakoi ehtoollista, ehkä viimeistä, ja kirjoitti kotiin viestejä."

Omista tuntemuksistaan tämä vakkasuomalaislotta sanoi: "Ennennäkemätön väsymys ja pienuuden tunne valtasi usein mieleni."

Rintamalottien lisäksi kotirintamalla työskenteli paljon lottia. Esimerksiksi Uudessakaupungissa lottaosastossa oli v. 1941 jäseniä noin 190. Heidän työpanoksensa vastasi nykyajan työvuosina 30:tä palkattua henkilöä. Työtä ei voida sanoa vaatimattomaksi, vaikka vuosikertomus sitä sellaiseksi luonnehtikin.

Näitä sotiemme veteraaneja ja lottia on täällä Vakka-Suomessa tarkoitus kunnioittaa myös julkaistavilla veteraanimatrikkeleilla. Viime vuonna käynnistyi hanke, jossa tavoitteena on saada aikaan matrikkelit sodanajan Pyhärannasta, Pyhämaasta, Uudestakaupungista ja sen maalaiskunnasta, Lokalahdelta, Taivassalosta ja Vehmaalta.

Hankkeessa on mukana perustetun yhdistyksen jäseniä ja paljon talkoolaisia. Itse olen mukana niin sanottuna hankevastaavana. Sota-arkiston kutsuntaluetteloista löytyi noin 4600 sellaista miestä, joka olisivat voineet olla sodassa. Lisäksi otamme mukaan alueelle muuttaneet siirtokarjalaiset niin kuin kaikki muutkin ennen 1960-lukua alueelle muuttaneet.

Niinpä olemme tähän mennessä käyneet läpi jo noin 5500 nimeä. Muun muassa muuttoliikkeen takia tällä hetkellä meillä on noin 4400 sellaisen veteraanin nimet, joista etsimme matrikkelitietoja.

Matrikkeleita tehdään Uudenkaupungin ja Uudenkaupungin maalaiskunnan veteraaneista yhteinen, sanoin Pyhämaan ja Pyhärannan ja muista omat matrikkelit.

Pyhämaan-Pyhärannan sekä Lokalahden osalta aineisto on jo lähes valmiina. Uudenkaupungin ja maalaiskunnan osalta taitaa noin puolet nimistä olla vielä sellaisia, joista tietoja puuttuu.

Keräystyö on Ravakka ry:n EU-rahoilla tukema hanke, mutta kirjojen painattamiseen tarvitaan lahjoitus- ja keräysvaroja. Talkootunteja on kirjattu jo yli 5000, ja varmasti osa työstä on jäänyt kirjaamattakin. Talkoolaisia tarvittaisiin kuitenkin edelleen lisää.

Hyvät kuulijat

Suomi täyttää 94 vuotta. Täällä Euroopassa on itsenäisyytensä alussa Kosovo, jonka oma itsenäisyysjulistus annettiin muutama vuosi sitten. Turun Sanomat kertoi pari viikkoa sitten Suomessa pakolaisena olleista ja Kosovoon palanneista miehistä. Eräs kertoi, että Suomi oli hänelle pakolaisena todellinen lottovoitto; hän on saanut koulutuksen ammattiin täällä. Suomessa hän sanoi oppineensa muun muassa, mitä on rehellisyys.

Tällaisesta 94-vuotiaasta Suomesta me haluamme kiittää sotaveteraaneja ja sodanajan naisia.

Sotaveteraaneja on Suomessa elossa vielä noin 47.000. Suomen veteraaniliittojen valtuuskunta vetosi äskettäin päättäjiin, että veteraanien kuntoutusrahat lukittaisiin tämän vuoden tasoon, eikä suunniteltua karsimista tehtäisi. Vetoomuksessaan valtuuskunta mainitsi, että joukostamme poistuu joka päivä kaksikymmentä veteraania. Tänne Vakka-Suomeen suhteutettuna se tarkoittanee, että vähintään joka viikko yksi vakkasuomalaisveteraani saa kutsun viimeiseen iltahuutoon.

Toivokaamme veteraanien kuntoutusmäärärahojen säilymistä. Toivokaamme myös, että me täällä Vakka-Suomessa saamme toteutetuksi menossa olevat matrikkelisuunnitelmamme -  veteraanien ja lottien kunniaksi. - Hyvää itsenäisyyspäivää.

 

Päivitetty 18.09.2019 12:29